Unimaailma osa 1/3

Minusta on kiva mennä nukkumaan illalla. Herääminen on puolestaan yhtä tuskaa. Haluaisin nukkua, aina vaan. Ehkä se johtuu siitä, että olen aina valveilla ollessani väsynyt. Tai siitä, että aina kun nukun, näen unia jotka ovat ihan kuin elokuvia pääni sisällä. Joskus olen itse mukana tapahtumissa, joskus en. Joka tapauksessa ne ovat aina hyvin jännittäviä. Tulkaa mukaani Unimaailmaani, niin näette, mitä tarkoitan.

On pimeää ja synkkää. Sataa vettä. Painajaisunissa on aina yö ja sataa vettä. Näen tytön juoksevan edessäni ja huomaan olevani puistossa. Tyttö kompastelee juostessaan ja on kaikesta päätellen hyvin peloissaan. Lähden seuraamaan häntä, vaikka tiedän etten voi auttaa. Tänään olen ulkopuolinen.
  Tyttö suuntaa kohti autiolta vaikuttavaa taloa. Erotan portailla hahmon. "Jani, äkkiä sisään se on perässäni", tyttö kiljaisee, mutta hahmo ei liikahdakkaan. Se päinvastoin lähtee juoksemaan tyttöä vastaan. Rakastavaiset, ajattelen seuratessani paria sisään. Tyttö kompastelee rappusissa, mutta poika auttaa hänet talon ovesta sisään. Ehdin livahtaa oven sisäpuolelle, ennenkuin he salpaavat oven. "Kaikki on hyvin, mikä hätänä?" Janiksi kutsuttu poika kysyy silitellen rauhoittavasti nyyhkivän tytön päälakea. "Se seurasi minua, se vainoaa meitä!" tyttö huudahti hysteerisen kuuloisesti. Häntä pelottaa todella paljon, ajattelen itsekseni ja minunkin tekisi mieli rauhoitella tyttöä, vaikka tiedän ettei hän näe minua. Minä en ole heille olemassa, tämä on heidän maailmansa. "Olet varmasti kuvitellut sen, eihän sitä ole näkynyt moniin kuukausiin, ei sen jälkeen kun se vei..." poika hiljeni hieman levottoman oloisesti. "Ei sen jälkeen kun se vei Annan mukanaan", tyttö kuiskasi pelokkaasti. Jani päästi käsivartensa putoamaan tytön olkapäiltä. "Oletko ihan varma että se on se?" poika kysyi, ja nyt olin erottavinani pelkoa hänenkin äänestään. Pohdin, mikä mahtoi olla niin kamalaa että sai tämän aika isokokoisen ja ystävällisen näköisen nuoren miehen pelkäämään. Tyttö ei tehnyt muuta kuin nyökkäsi, oli aivan hiljaista. Sateen ropina kuului talon kattoa vasten, ja jossain kuului hidasta tippumista. Katto ilmeisesti vuoti. Kului monta minuuttia ilman mitään muuta ääntä kuin: "Tip tip tip", jossain talon uumenissa. Minusta näytti siltä, että nuo nuoret odottivat jotakin. Kyllästyin. Koska minä olin erillinen hahmo tässä unessa, pystyin vaivatta kävelemään oven läpi jonka tyttö ja poika olivat salvanneet lukkoon. Astuin ulos sateeseen, kuitenkaan kastumatta ja tähysin ympärilleni. En nähnyt mitään. Ehkä tyttö olikin vain hermoheikko, ja mitään vaaraa ei oikeasti ollutkaan? Kuinka tylsää...
  Yritin kävellä takaisin sisään, mutta jokin oli vialla. Ovi tuntui kiinteältä. Rypistin otsaani ja painoin oven kahvaa. Yllätyksekseni se aukeni narahtaen. Sisältä kuului kimeä kirkaisu ja juoksuaskelia. Tunsin pakottavaa tarvetta juosta askelien perään.Halusin saada heidät kiinni. Kavahdin ajatusta, joka kutsumatta tuli päähäni ja äkkiä huomaan itsekin hieman peloissani piteleväni veristä veistä kädessäni. Sitten tajusin: en ollutkaan ulkopuolinen. Läpeensä pahat ajatukset valtaavat minut, saavat minut lähtemään liikkelle. Toimiessani tiedän, etten se ole minä. Kuulen korvissani hänen kirkaisunsa.