On ihanaa kun saattaa lukea jotain, millä ei ole mitään merkitystä (eli
ei koulukirjoja!). Niinpä olen kuluttanut melkein koko maaliskuun "hömppä" romaanien lukemiseen, mikä on kyllä ollut tosi rentouttavaa. Yksi uusista lempi hömppä/rikoskirjailijoistani on
Linda Howard, jonka tyyli kirjoittaa saa ihmisen aina nauramaan, itkemään, pelkäämään eli tuntemaan jokaisen henkilöhahmon puolesta.
Ja niin myös
Yön hunnussa Jaclyn Wilden puolesta saa tuntea isolla T:llä. Jaclyn on menestyvä hääsuunittelija, jolla on äitinsä kanssa yhteinen yritys Premiere. Kirjan alussa Jaclyn heittäytyy villiin yhden yön suhteeseen rikostutkija Eric Wilderin kanssa.
Yhden yön suhteeseen tämä kohtaaminen kuitenkin jää, sillä yksi Jaclynin asiakkaista murhataan julmasti vartailla keihästäen, vain tunti sen jälkeen kun tämä hirviömorsian Carrie Edwards on lyöny Jaclynia ja antanut Premierille potkut. Ja Eric on se, joka tutkii Carrien murhaa Jaclyn pääepäiltynään.
Eric ei hetkeäkään usko Jaclynin syyllisyyteen, vaan päättää todistaa että nainen on syytön jotta he voisivat jatkaa siitä, mihin jäivät. Jaclyn kuitenkin raivostuu Ericille verisesti siitä, että tämä saattaisi hetkeäkään uskoa että tämä olisi kykeneväinen murhaan.
Alkaa hurja tunteiden vuoristorata, joka huipentuu Jaclynin murhayritykseen sillä Carrien murhaaja kuvittelee että Jaclyn olisi kykenevä tunnistamaan murhaajan. Pääepäillystä tulee silminnäkijä, ja Ericin tehtävä on pitää Jaclyn turvassa, maksoi mitä maksoi. Ja jossain vaiheessa Eric tajuaa rakastuneensa tähän järjestelmälliseen, temperamenttiseen hääsuunnittelijaan jonka henki on hänen käsissään...
Itse pidin tästä kyseisestä teoksesta yhtä paljon kuin aikasemmistakin Howardin romaaneista. Niissä on aina jännitystä ja menoa ja meininkiä. Kukaan ei varmasti jää kylmäksi lukiessaan Ericin ja Jaclynin välisestä intohimosta ja murhaajan etsinnöistä.
Tästä ei voi muuta sanoa kuin että:
Enjoy! Ja tietysti tähän pitää laittaa pientä katkelmaa:"Oletko hullu!" Jaclyn kiljui samalla kun tempoi yhä ovea. Jaclyn katsoi oikealle puolelleen. "Tule auttamaan, senkin mäntti!" hän karjui.
"Ehkä olen", Eric vastasi hänen kysymykseensä. "Ihan vähän." Okei, osaset alkoivat loksahdella takaisin paikoilleen. Hemmetti, se oli ollut melkoinen törmäys.
Hän oli hälyttänyt radiolla apua samalla kun oli ajanut takaa punaisia päin ajanutta autoa, ja paikalle alkoi tulla partioautoja, ja ne saartoivat takaa- ajetun auton - ei sillä, että se olisi ollut ajokuntoinen. Sen kuljettajallakin oli ollut turvatyyny - harmi- mutta Ericin näkemän perusteella hän ei ollut vielä liikkunut. Meteliin yhtyi lisää sireenejä, joiden ujellus kuului vielä kaukaa, mutta läheni.
"Taite Boyne?" Eric kysyi.
Jaclyn nyökkäsi. "Tällä kertaa näin hänet, kun hän yritti ampua minut." Kyyneleet kiilsivät hänen silmissään, kun hän taisteli oven kanssa, ja Eric työnsi tyhjentyneen turvatyynyn pois ja ojensi kätensä. Hän otti Jaclynia kädestä, ja Jaclyn antoi hänen pidellä sitä. "Älä itke, kulta. Enää hän ei voi yrittää vahingoittaa sinua. Se on ohi."
Jaclyn pyyhkäisi kädenselällä kasvojaan ja nykäisi kätensä pois Ericin kädestä. "En minä sitä itke, senkin... senkin typerä, aivoton idiootti!"
Ai. Jaclyn itki hänen vuokseen. Sitten siinä ei ollut mitään pahaa. "Olen ihan kunnossa", Eric sanoi ja yritti olla hymyilemättä, sillä hän tunsi Jaclynin niin hyvin, että tiesi ettei tämä pitäisi siitä.
Jaclynin siniset silmät leimahtivat. Kyyneleet eivät olleet tukahduttaneet hänen kiukkuaan. "Sinä törmäsit autollasi Taiten autoon. Olisit voinut kuolla!"
