Okei, nyt alkoi sitten hömppä tylsiä. Tämä mielessä kirjastossa kierrellessä huomioni kiinnitti
Anne Leinosen Viivamaalari. Kiinnostukseni herätti takakannen kuvaus:
"
Viivamaalari on huima, maaginen romaani siitä, minne voi päätyä seuraamalla kotiovelta lähtevää viivaa. Painavia maaliämpäreitä kantaessa on mahdollista unohtaa sekavat unet ja menneisyyden murheet. Reitille voi osua uusi rakkaus, hulluksi tullut ostoskeskus tai poksahtaen ilmestyvä enkeli. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin seurata omaa elämänviivaansa."
Kuvittelin, että kirja käsittelisi naista etsimässä itseään ja viiva kuvaisi symbolisesti oman elämän suunnan etsintää ja sen löytämistä. Olisi kuitenkin voinut Leinosesta itsestään jo päätellä, ettei ratkaisu tietenkään tulisi olemaan niin helppo, sillä kirjailija itsekin luokittelee itsensä "reaalifantastikoksi".
Ja niin minä sitten yllätyin aloittaessani lukemaan naisen elämästä. Naisen, joka yllättäen onkin keskellä vuosituhansia jatkunutta taistelua ihmiskunnan säilymistä vastaan. Ja ketkä ovat näitä ihmiskunnan vihollisia? No enkelit tietenkin. Enkelit (jotka oikeastaan ovat tuhoa aiheuttavia epäinhimillisiä koneita) ovat luonteenlaadultaan uteliaita, ja se on ainoa syy minkä vuoksi ihmisiä vielä on maailmassa, sillä ihmiset kiinnostavat enkeleitä arvaamattomuudellaan. Enkeleiden mielenkiinnon säilymiseksi kaikkien ihmisten elämä on järjestetty arpajaisten mukaan. Työpaikat, puolisot, elämän muutokset arvotaan eikä ihmisillä ole valinnanvaraa. Tämä kaikki selviää lukijalle kuitenkin vasta aivan teoksen lopussa.
Nainen määrätään tekemään käsitetaidetta. Hänellä ei ole mitään käsitystä taiteesta, sillä hän on aina pitänyt työstä jossa on jokin selkeä rutiini ja merkitys, mikä tyystin taiteesta puuttuu. Hän lähtee etsimään haalaripukuista naista, joka on kulkenut hänen talonsa ohi maalaten maahan valkoista suoraa viivaa. Se, että tuossa viivan maalaamisessa ei ole mitään järkeä eikä selkeää päämäärää kiehtoo naista erityisesti. Maalari naisen nimi on Ursula, ja hänen kanssaan päähenkilö lähtee kulkemaan kaupungin läpi viivaa maalaten. Työ tuntuu tärkeältä, vaikka siinä ei olekaan mitään järkeä.
Kesken työn päähenkilölle arvotaan uusi puoliso, Marcus, jonka Ursula loppujen lopuksi puukottaa hengiltä sillä tämä oli vaaraksi kokonaisuudelle ja työn loppuun saattamiselle. Päähenkilö ei ymmärrä, ja jättää Ursulan oman onnensa nojaan palaten kotiin. Kotona ei kuitenkaan mikään ole sama, kuin ennen. Hänelle selviää enkeleiden oikea luonto ja sekin, ettei hän olekaan kehossaan yksin. Selviää, että jokaisen ihmisen kehossa onkin lukuisia sivupersoonia. Ihmisiä, jotka he ovat ottaneet mukaansa enkeleiden aiheuttaman katastrofin jälkeen sillä ihmisiä mahtui avaruusalukseen joka heidät pelasti vain 10 000. Niinpä yhden ihmisen kehossa saattoi olla useita persoonia. Ja nainen kun oli vain kuvitellut olevansa hullu!
Kaikki päättyy enkeleiden kyllästymiseen. Ihmiskunta ei tarjoa enää mitään uutta ja erilaista, joten nyt sen voi huoletta tuhota. Ne eivät kuitenkaan saa tehtäväänsä suoritettua, sillä Ursula ja päähenkilö saavat yhdessä viivan valmiiksi. Kun viivan alku- ja loppupää koskettavat toisiaan syntyy railo joka houkuttelee uteliaat enkelit puoleensa ja ne katoavat. Ihmiskunta on jälleen turvassa.
Viivamaalari oli outo, jännittävä ja ennen kaikkea erilainen teos siitä, miten ihminen löytää itsensä ja oppii tunnistamaan sen mitä kantaa sisällään. Mitään ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä, sillä yhtenä hetkenä saatat olla joku, ja toisena hetkenä jo ihan joku toinen. Maailman oleminen ei suinkaan ole vakio. Saattaahan olla, että jonain päivänä se vaahtera joka takapihalla on aina kasvanut, vaihtaa paikkaa muuttaen koko universumin järjestystä. Tai sitten saattaa olla niin, että koko juttu olikin vain oman sairaan mielen kuvitelmaa... Kuka tietää?
"Minua ärsyttää, etten voi koskaan luottaa itseeni, en täydellisesti. Sairaus leimaa loppuelämäksi. Se putkahtaa esiin mitä kummallisimmissa paikoissa, vaikka olen opetellut hillitsemään mieleeni nousevia tuntemuksia. Joskus pelkään koskea mihinkään, koska minulle on sanottu, että aistimusmaailmani on pahasti sekaisin ja harhainenkin. Epäilys tulee ennen kaikkea itseltäni. Minä itse en luota itseeni, omiin aisteihini ja havaintoihini, ja se on kaikkein pahinta. Minä en voi uskoa, ja jos arkeen työntäytyy jotakin sinne kuulumatonta, sen täytyy olla valhetta, mielikuvituksen tuotetta, sairaan mielen kokoon kehräämää sykeröä."
