Stephenie Meyer - Vieras (huom. juonipaljastuksia!)

Sain vihdoinkin luettua (toista kertaa) kirjan, joka on aina yhtä hyvä! Stephenie Meyerin Vieras kertoo Vaeltaja- nimisestä sielusta. Sielut ovat uusi elämänmuoto avaruudesta, jotka ovat tulleet asuttamaan maapallon. Ne tarvitsevat elääkseen isäntäruumiin, ja tähän he käyttävät ihmisiä. Sielun asettautuminen isäntäruumiiseen pyyhkii ihmisen tietoisuuden pois.

Vai pyyhkiikö?

Vaeltaja asettuu Melanie Stryder nimisen naisen ruumiiseen, ja huomaa että tämä ei olekaan pyyhkiytynyt pois, vaan vaatii saada oman ruumiinsa takaisin. Vaeltajasta ja Melaniesta tulee lopulta osaksi tahtomattaankin kumppanukset, jotka lähtevät etsimään Melanien rakastettua Jaredia ja pikkuveljeä Jamieta, jotka ovat yhä ihmisiä. Matkan varrella myös Vaeltaja rakastuu Jarediin ja Jamieen Melanien eloisien muistikuvien perusteella.

Matkan varrella tulee ongelmia, itkua, naurua rakastumista... Ihminen Ian rakastuu Vaeltajaan sen jälkeen, kun he ovat löytäneet Jamien ja Jaredin ja "kapinallisten ihmisten" piilopaikan. Vaeltaja (tai Vael, kuten häntä ihmisten keskuudessa kutsutaan) ei kuitenkaan voi tässä ruumiissa rakastaa Iania, sillä ruumis kuuluu Melanielle. Kirjan lopussa Vaeltaja päättää antaa Melanielle ruumiinsa takaisin, ja kuolla. Mutta Melanie, Jared, Jamie ja Ian eivät anna sen
tapahtua. He hankkivat Vaelille uuden ruumiin, ja taistelu
sieluja vastaan jatkuu.

Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille! Lukiessani Vaeltajan ja Melanien elämästä Stephenie Meyer sai aikaan saman minkä aikaisemmilla kirjoillaankin:
minä itkin, pelkäsin ja rakastin kirjan henkilöhahmojen mukana. Kirja ei ole perinteistä
scifiä, joten vaikka et kyseisestä genrestä pidäkään,
suosittelen kirjaa silti ehdottomasti.


Pari lainausta kirjasta:

1) "Hän haluaa että tappelisin vastaan. Mutta minä... en pysty siihen. En osaa tapella"

    "Sen näkee." Jared kosketti kohiutuneita kasvojani sormenpäällä. "Anteeksi."

    "Ei. Kuka tahansa tappelisi. Minä tiedän, miltä sinusta varmaan tuntui."

    "Ethän sinä voi -"

    "Kylläpäs, jos olisin ihminen. Sitä paitsi en minä ajatellut... Muistin etsijän"

     Hän jäykistyi.

     Hymyilin taas, ja hän rauhoittui hiukan. "Mel olisi halunnut, että kuristaisin sen naisen. Hän todella vihaa            etsijää. Enkä minä.... pysty pitämään sitä pahana." 

2) "Päästäkää minut sinne", käski entinen ääneni. Ja sitten näin  kasvoni, tutu vahvat kasvot:    auringonpaahtaman ihon, kulmien suoran mustan viivan mantelinmuotoisten pähkinänruskeiden silmien yllä,  jyrkät korkeat poskipäät... Näin ne päinvastaisina, en peilikuvana kuten ennen. 

 "Kuulehan nyt, Vael. Minä tiedän tasan tarkkaan, mitä et halua olla. Mutta me olemme ihmisiä, me olemme  itsekkäitä emmekä aina tee oikein. Emme päästä sinua lähtemään. Paras sopeutua siihen." 

 Tapa jolla hän puhui, ei itse ääni vaan sen nousut ja laskut ja sävyt, palautti mieleeni kaikki ne    ajastuskeskustelut, mielessäni puhuneeen äänen, sisareni.

 "Mel? Mel, sinä olet kunnossa!"

 Silloin hän hymyili ja kumartui halaamaan harteitani. Hän oli isompi kuin muistin olleeni.